Kysely äänestämisestä Allianssin vuoden 2011 Nuorisovaaleihin osallistuneiden yläasteiden ja lukioiden oppilaille

TIIVISTELMÄ

Kyselyn taustaa

Suomen nuorisoyhteistyöjärjestö Allianssi ry toteutti jo kahdeksatta kertaa vuoden 2011 eduskuntavaalien yhteydessä erityiset nuorisovaalit, joissa yläasteen ja lukioiden sekä keskiasteen laitosten oppilaat saattoivat äänestää oikeita eduskuntavaaliehdokkaita.

Nuorisovaaleihin ilmoittautui 265 koulua eri puolilta Suomea, ja näistä 25 koulua halusi kokeilla myös nettietä-äänestämisen mahdollisuutta.

Suomen ensimmäinen kansanedustuslaitosta koskeva nettietä-äänestys toteutettiin Nuorisovaalien 2011 ennakkoäänestämisenä 20.3.–27.3.2011. Tulokset julkaistiin 12.4.2011. Netin kautta äänesti yhteensä 874 oppilasta eli 20,8 prosenttia kaikista kokeiluun ilmoittautuneista äänioikeutetuista. Äänioikeutettuja koululaisia näissä 25 oppilaitoksessa oli yhteensä 4 205.

Suomen verkkodemokratiaseura toteutti toukokuussa 2011 (2.–22.5.) nuorisovaaleihin osallistuneille nuorille nettikyselyn, jossa pyrittiin selvittämään yhtäältä nuorten motivaatiota ja kiinnostusta äänestämiseen, toisaalta netissä äänestäneiden nuorten kokemuksia sekä nettietä-äänestämisen hyviä ja huonoja puolia.

Kyselyyn osallistui 12 koulua (48 %) nuorisovaaleihin osallistuneista 25 nettietä-äänestämisen mahdollistaneesta koulusta. Kaiken kaikkiaan 146 kyselyyn vastanneesta miehiä oli 71 ja naisia 75. Jakauma edustaa tasaisen kattavasti molempia sukupuolia. Vastaajien ikäjakauma vaihteli 13 ja 17 vuoden välillä.

Kyselyyn vastanneista 52 prosenttia (76/146) äänesti ennakkoon ja nimenomaan netissä. Vastaajista 30 prosenttia käytti perinteistä uurnaäänestämistä. Kyselyyn osallistuneista 18 prosenttia ei äänestänyt nuorisovaaleissa lainkaan.

Nuorista netissä äänestäminen tuntui hyvältä ja se oli helppoa

Nuorista 57,3 % (43/75) oli sitä mieltä, että netissä äänestäminen tuntui erittäin hyvältä tai hyvältä. Silmiinpistävää on se, että nettiäänestäminen ei herättänyt nuorten keskuudessa juuri lainkaan negatiivisia tuntemuksia: vain 2 nuorta 75:stä (2,65 %) suhtautui siihen negatiivisesti. Peräti 93,3 % nuorista (70/75) piti nettiäänestämistä erittäin helppona tai helppona tapana äänestää.

Ilman nettiä yli puolet nuorista olisi mahdollisesti jättänyt äänestämättä

Netissä äänestäneistä 38,6 % (29/75) olisi joka tapauksessa äänestänyt uurnalla, vaikka netissä ei olisikaan voinut etukäteen käydä äänestysvelvollisuuttaan suorittamassa. Suhteellisen korkea on kuitenkin niiden lukumäärä, 36 % (27/75), jotka mahdollisesti olisivat jättäneet äänestämisen väliin ilman nettiä.

Luvuista voidaan vielä päätellä, että ilman nettiäänestämisen mahdollisuutta yli   puolet 61 prosenttia (46/75) olisi voinut jättää uurnavaalin väliin.

Nuorten netin käyttö on erittäin laajaa. Uusimpien tutkimusten mukaan nuoret käyttävät päivittäin nettiä keskimäärin 2–4 h vuorokaudessa. Tilastokeskuksen mukaan (2010) 76 prosenttia nuorista (16–24 v.) käyttää internetiä useita kertoja päivässä.

Kolme neljästä suhtautui nettiäänestämiseen neutraalisti tai positiivisesti

Nettiäänestämisen käyttö oikeissa vaaleissa sai kyselyyn vastanneilta nuorilta 54,5 prosentin (78/146) kannatuksen. Nuorista noin 23 prosenttia suhtautui nettiäänestämisen käyttöön oikeissa vaaleissa joko melko kielteisesti tai ehdottoman kielteisesti. Toisaalta voidaan sanoa, että noin yli kolme neljästä nuoresta suhtautui nettiäänestämiseen oikeissa vaaleissa vähintäänkin neutraalisti tai avoimen positiivisesti.

Netissä äänestäminen lisää nuorten äänestyshalukkuutta

Nettiäänestämiskyselyyn vastanneiden nuorten mielestä nettiäänestämisen toteuttaminen oikeissa vaaleissa lisäisi peräti 64,3 prosentin (94/146) mielestä nuorten äänestysinnokkuutta.

Tuloksista voidaan päätellä, että nuoret toivovat äänestämiseen osallistumisen mahdollisuutta ilman, että toiminta sidotaan paikkaan tai tiukasti aikaan. Ennakkoon toteutettu nettietä-äänestäminen on yksi tapa vastata tähän toiveeseen.

Vaalikoneet nuorten suosiossa

Nuorten tutustuminen vaalien ehdokkaisiin näyttää kyselyn perusteella tapahtuvan kaikkein parhaiten vaalikoneiden avulla. Kyselyyn vastanneista 45 prosenttia % perehtyi ehdokkaisiin internetin vaalikoneissa, joita vuoden 2011 edustakuntavaaleissa julkaistiin lukuisia.

Vaalikoneiden jälkeen nuoret tutustuivat kansanedustajaehdokkaisiin yhtä lailla sekä lehdissä (29/145) että netissä (29/145). Netissä kohteena olivat ilmeisesti ehdokkaiden ja puolueiden omat sivustot. Kavereiden suosituksiin turvautui alle puoli prosenttia nuorista. Nuorista 12 prosenttia jätti kokonaan tutustumatta ehdokkaisiin etukäteen.

Yli 93 prosenttia nuorista suhtautui tulevaisuuden äänestämiseen myönteisestiNuorten positiivinen suhtautuminen äänestämiseen näkyy kyselyn perusteella siinä, että 58,6 prosenttia (85/145) ilmoitti ehdottomasti äänestävänsä tulevaisuudessa oikeissa vaaleissa. Jos mahdollisesti tulevaisuudessa äänestävät otetaan mukaan, niin positiivisesti äänestämiseen tulevaisuudessa suhtautui peräti 93,1 prosenttia nuorista. Tämä luku on erittäin korkea, koska kyselyyn vastanneista liki kolmannes ei ollut osallistunut lainkaan koulujen järjestämiin eduskuntavaalien varjovaaleihin.

”Netissä saa äänestää rauhassa”

Kyselyyn vastanneista peräti 43,2 % (29/67) perusteli netin valintaa sillä, että se oli niin paljon helpompaa kuin perinteinen uurnaäänestämiseen osallistuminen.

Netin valintaa perusteltiin myös asia-argumentein:

- Valitsin nettiäänestyksen siksi, että silloin sain keskittyä rauhassa ja tutkia ehdokkaita samalla vaalikoneella.

- Koska nettiäänestys oli käynnissä ja olin juuri testannut eri vaalikoneita. Halusin asian pois alta ja netissä äänestäminen oli helppoa. Lisäksi monikaan ei muistanut varsinaista uurnaäänestyspäivää.. enkä olisi minäkään muistanut ja ehdokkaan sopivuus olisi jäänyt testaamatta.

- Netissä äänestäminen on minusta ainakin paljon helpompaa, koska sen voi tehdä kotoa käsin muiden töiden ohella, eikä siinä tarvitse mitenkään hätäillä, eikä kukaan myöskään näe, ketä äänestää.

Netissä äänestäminen koettiin rauhalliseksi tapahtumaksi, joka mahdollisti ehdokkaisiin perehtymisen huomattavasti paremmin ja monipuolisemmin kuin uurnan pelkän ehdokasluettelon käyttäminen.

Nuoret haluaisivat äänestää myös omista arkisista asioistaan netissä

Nuorten käsitykset nettiäänestämisen käytöstä hajaantuivat. Osa piti nettiäänestämisen hyödyntämistä tärkeänä kaikissa vaaleissa (21,9 %, 9/41). Joidenkin mielestä nettiäänestämistä pitäisi käyttää nimenomaan eduskuntavaaleissa, presidentinvaaleissa ja muutaman mielestä myös kunnallisvaaleissa. Myös kansanäänestys tuli mainituksi.

Jatkotyössä nettiäänestäminen kannattaisi ilman muuta tuoda osaksi kuntien omaa arkista toimintaa nuorten parissa. Erityisesti koulujen oppilaskuntien hallitusten vaalit, kuntien nuorisovaltuustovaalit sekä lasten parlamentin edustajien vaalit kannattaisi toteuttaa osittain myös netissä. Nuorisovaalien valtakunnallinen nettietä-äänestyskonsepti sekä tekninen alusta soveltunevat suhteellisen pienten muutosten avulla myös kuntatasolla käytettäväksi.

”Äänestämällä voi vaikuttaa”

Nuorista selkeä enemmistö, 47 nuorta 66:sta eli 71,2 prosenttia, piti äänestämistä arvokkaana ja demokratian kannalta tärkeänä asiana. Perusteluina olivat mm. kyky vaikuttaa asioihin, se, että kansalaiset saavat äänensä kuuluviin, kansalaisvelvollisuus ja ylipäätään demokratian toteutuminen.

- Kyky vaikuttaa asioihin

- Äänestämällä jokainen voi vaikuttaa yhteiskuntaan/tulevaisuuteen ja kokiessaan vääryyttä on oikeus ilmaista oma mielipiteensä toisin kuin äänestämättä jättäneillä ei pitäisi olla mitään valittamista.

- Se antaa mahdollisuuden vaikuttaa, mikä on ehdottomasti hyvä juttu.

- Äänestyksellä saa käyttää omaa ääntä ja saa vaikuttaa asioihin. Jokainen ääni on ratkaiseva.

- Demokratian säilymisen kannalta todella tärkeää äänestää.

- Saadaan demokraattisesti päätettyä eduskunnan jäsenet

Nuorista 12,1 prosenttia (8/66) oli sitä mieltä, että äänestämisellä ei ole juurikaan mitään merkitystä yhteiskunnalle.

Äänestäminen osaksi nuorten arkea?

Nuorisovaalien ohella pitäisikin jatkossa kehittää koulujen omaa sisäistä oppilasdemokratiaa. Esimerkiksi oppilaskuntavaalit voitaisiin koulussa toimittaa sekä uurna- että nettiäänestämisenä. Sama pätee paikkakunnille valittaviin nuorisovaltuustoihin tai lasten parlamentteihin, joissa voitaisiin hyvin käyttää apuna nyt kehitettyä nettietä-äänestyskonetta. Osa nuorista toivoi myös koulua tai oppilaita koskevien tärkeiden asioiden päättämistä nettiäänestämisen avulla. Tämä puolestaan voisi paitsi asettaa haasteita koulujen omalle oppilaskuntatoiminnalle, niin tarjota sille myös mielekkäitä toimintamahdollisuuksia. Äänestystyökalun tulisi kuitenkin olla vapaasti kaikkien koulujen käytettävissä.

Kaiken kaikkiaan verrattuna vuoden 2009 kunnallisvaalien sähköisen äänestämisen kokeiluun voidaan todeta, että kevään 2011 nuorisovaalien nettietä-äänestäminen sekä sähköinen vaaliuurna ja tuloslaskelmat toimivat teknisesti virheittä, mikä näyttäisi kannustavan sähköisen äänestämisen kehittämiseen myös oikeissa vaaleissa, kuten kunnallisvaaleissa, parlamenttivaaleissa tai presidentin vaaleissa. Vähintäänkin asiassa kannattaisi edetä koulujen omia sekä kunnan tason nuoria koskevia äänestysjärjestelmiä edelleen kehittämällä.

Nettiäänestämisen avainkysymys liittyy kansalaisen tunnistamiseen verkossa

Mikäli oikeat vaalit toteutetaan verkossa, niin kansalaisten henkilöllisyys pitäisi voida varmistaa kytkemällä äänioikeutettujen luettelot väestörekisterikeskuksen luetteloihin, niin että tunnistamisen apuna voitaisiin käyttää myös kansalaisen henkilötunnusta. Juuri tämä nettietä-äänestysjärjestelmän tunnistautuminen vaatii Suomessa jatkossa eniten teknologista ja tietoturvaan liittyvää kehittämistyötä.

Viron tilannetta helpottavat liki kaikkien kansalaisten käyttämä vahvaan tunnistautumiseen perustuva sähköinen henkilökortti (HST) ja tietokoneisiin levinneet kortinlukijat. Myös kännykän siruun perustuva mobiilitunnistaminen (toteutui 2011) edistää Virossa nettietä-äänestämisen leviämistä.

Nettiäänestämisen kokeilun rahoitti opetus- ja kulttuuriministeriön nuorisoyksikkö. Kyselyn nettiäänestämisestä rahoitti oikeusministeriön demokratiayksikkö.

Nettiäänestämisen kokeilun sekä kyselyn toteutti Suomen verkkodemokratiaseura

I   Ihmisen äänen vaikeneminen tai vaientaminen

Hiljaisuus on hyvä asia, kun sen on saanut itse valita. Ainakin epävirallisten selvitysten mukaan suomalainen sietää seurassa puhumattomuutta selvästi paremmin kuin länsimaiset ihmiset keskimäärin. Itse kuulun yhdistykseen nimeltä Hiljaisuuden ystävät ry. Sen järjestämissä retriiteissä harjaannutetaan kykyä olla samalla kertaa yksin ja yhdessä. Silloin tavoitteena on akustinen rauha, jota ei riko minkäänlainen puheääni. Se on terveellinen – ja sanoisin jopa tervehdyttävä kokemus urbaanin melukulttuurin turruttamalle osallistujalle.

Ihminen vaikenee useimmin siitä syystä, että hän ole kokenut tulleensa kuulluksi. Joko hänen sanomisensa ei ole toisia kiinnostanut tai sitten hän tuntee tulleensa jatkuvasti ymmärretyksi väärin. Tuloksena on omaan kuoreensa vetäytyminen.

Viittaan tässä yhteydessä pariin esimerkkiin. Helsinkiin perustettiin joitakin vuosia sitten maamme ensimmäinen ns. Tyttöjen talo, jossa pyritään eri tavoin auttamaan syrjäytyneitä nuoria. Talon johtaja kertoi lehtihaastattelussa (Hyvä Terveys, elokuu 2010), miten monen tytön kohdalla minäkuvan tervehtyminen on alkanut kokemuksesta, että kerrankin on lähellä joku ihminen, jolle pääsee puhumaan itsestään ja omista asioistaan.

Toisen esimerkin tuon esille musiikkiterapian alalta, johon olen kohtalaisesti perehtynyt. On huomattu, että terapia-asiakas, joka on pitkään ollut täysin lukkiutuneessa tilassa eikä puhu sanaakaan, kykeneekin musiikin avulla kanavoimaan ulos patoutuneita tunteitaan – ja vähän myöhemmin puhkeaa myös puhumaan.

Media on hyvin valikoiva siinä, kutka saavat sen välityksellä äänensä kuuluville ja näkyville. Jos esimerkiksi joku julkimo kuolee, siitä saavat varsinkin iltapäivälehdet aiheen pitkään ”herkutella” omaisten surukokemuksilla. Syntyy valhevaikutelma, että heidän tunteensa ovat jotenkin syvempiä ja arvokkaampia kuin tavallisilla kansalaisilla, joille riipaiseva erontuska on yhtä tuttu asia. ”Tavikset” tulevat huomatuiksi yleensä vain silloin, kun heillä on kerrottavana jotakin poikkeuksellista, esim. katastrofitilanne, selviytymistarina, erikoinen harrastus tms.

Useimpien kansalaisten osana on jäädä eläessään maan hiljaisen enemmistön jäseneksi ja saada kuoltuaan melko lyhyen ajan kuluttua unohdetun haudan.

Mikään kohtalonvoima ei kuitenkaan määrää, että tällainen eriarvoistava asiantila jatkuisi hamaan historian loppuun asti. Tarvittava muutos on toki mahdollinen. Kumous pitäisi tapahtua ennen muuta arvoissa ja arvostuksissa, jotta kehitys voisi edetä siihen suuntaan, että myös tavallisina kansalaisina pidettyjen ääni nostettaisiin oikeutettuun arvoonsa. Lain kirjaus kansalaisen perusoikeuksista ei sinällään takaa mitään uudistumista.

Eräitä positiivisia merkkejä on jo nähtävissä. Muun muassa yritysmaailmassa ja kasvatusalalla on uudella tavalla ruvettu arvostamaan kokemustietoa. On alettu ymmärtää, että sen positiivinen anti pitäisi hyödyntää entistä paremmin. Siksi kokemustieto, jota voi olla kenellä tahansa kansalaisella, tulisi asettaa tieteellisen tiedon ja koulutuspääoman täydennykseksi.

Melko yleiseen tietoisuuteen on putkahtanut nimike ”hiljainen tieto”. Kyseessä on enimmäkseen pimentoon jäänyt tai jätetty tieto, jota uinuu meissä kaikissa. Se tarjoaa vielä toistaiseksi pääasiassa käyttämättömän voimavaran. Kysymys on vain siitä, kuinka suppean tai laajan tietokäsityksen olemme omaksuneet.  Vallitseva länsimainen kulttuuri on sitoutunut hyväksymään yksipuolisesti vain empiirisen ja rationaalisen tiedon pätevyyden. Samalla on annettu monopolinen valta niille instituutioille, jotka tätä tietoa jakavat ja sen asemaa valvovat.

II  Ihmisen äänen sosiaalinen ulottuvuus

Olen eräässä esitelmässäni käynyt läpi kymmenen erilaista määritelmää ihmisestä – ne kaikki latinankielisin nimikkein. Tässä esityksessäni tuon esille niistä vain yhden.

Tämä määrite on Homo sociatus (sosiologicus), sosiaalinen ihminen. Siinä korostuu ihmisen luontainen tarve kuulua ryhmään ja ryhmiin sekä elää vuorovaikutussuhteissa. Viimeksi mainittu toteutuu etupäässä kielellisen kommunikoinnin välityksellä.

Tähän yhteyteen liitän kielenharrastajana erään pikkulöydökseni klassisen kreikan sanastosta. Oli mielenkiintoista todeta, että meillekin tuttu kreikan sana agora ei ole tarkoittanut vain sitä toria, jolla käydään kauppaa, vaan ihmisten tapaamista tietyllä aukiolla ja keskustelun mahdollisuutta. Taustana on verbi agoreuoo, joka tarkoittaa `keskustella´, `seurustella´. Torin funktio on ollut paljolti sama kuin kirkonmäellä oli Suomessa viime vuosisadalle asti. Ihmiset kokoontuivat kirkkoon, varsinkin sunnuntaisin, tietysti jumalanpalvelukseen, mutta välittömästi sen jälkeen ulkotilaan tapaamaan toisiaan ja seurustelemaan – oltiinhan tultu paikalle usein pitkien matkojen takaa. Sitten kävi samoin kuin kreikkalaisille agoroille: mäelle saapuivat kohta kauppiaat, ja kirkon lähelle rakennettiin kapakka!

Ihmisen sosiaalinen tarve ilmenee siten, että hän ei halua vain olla jotakin yksilönä, vaan kaipaa myös kokemusta yhteisöön kuulumisesta. Korostan tässä verbin kuulua johonkin merkitystä. Sen ytimessä on siis verbi `kuulla´. Ruotsin ja saksan kielessä sanotaan aivan vastaavasti `tillhöra´ ja `gehören´, siis kuulua johonkin. Seuraava päätelmä tuntuu luonnolliselta: yhteisöllisyyden perustana on ollut ammoisista ajoista kuulemissuhde. Erityisesti filosofiMartin Heidegger (1889-1976) on kiinnittänyt huomiota tähän asiaan. Samalla hän kritisoi nykykulttuuria visuaalisen materiaalin ylitarjonnasta, mikä tapahtuu kuulemissuhteen kustannuksella.

Jos Heidegger eläisi tänään, hän ei voisi olla huomaamatta, että myös korvin kuultava aines on tekniikan kehityksen myötä vahvistanut asemaansa. Valtaosaltaan se on kuitenkin jotakin muuta kuin vox humanaa, ihmisen ääntä toiselle ihmiselle. Ihmisestä on sen sijaan tehty lähinnä äänten kohde, niiden passiivinen vastaanottaja.

”Jos ihminen näkee jotakin epämiellyttävää tai tarpeetonta, hän voi sulkea silmänsä, mutta valitettavasti Jumala ei luonut hänelle korvaluomia” (Petri Lehikoinen).

Ohimennen kysyn: miksikähän television mainokset saadaan esittää vahvemmiksi äänitettyinä kuin varsinaiset ohjelmat? Sama koskee myös ns. ”tunnareita” eli tunnusmusiikkeja sekä välipätkinä tarjottuja ohjelmaesittelyjä. Siis: mitä tyhjänpäiväisempää asiaa, sitä kovempi on äänimelu!

Tarkastelen seuraavaksi musiikkia yhteisöllisyyden kantovoimana. Siinähän on kysymys sävelin ilmaistusta ja vastaanotetusta äänenkäytöstä. Erilaiset hälyt ja äänitehosteet jätän käsittelyni ulkopuolelle. Musiikin vaikutus on yhteisöllisyyden näkökulmasta arvioiden usein puhuttua sanaa vaikuttavampi.

Laulu välittää sekä sanat että sävelet yhteen lomitettuna kokonaisuutena. Äänen yhteisöllinen mahti fokusoituu yhteislaulamisessa. Esimerkiksi Luther – muun ohella myös hyvä muusikko – oivalsi tämän asian, ja siksi hän liitti seurakunnan yhteisen virren keskeiseksi osaksi jumalanpalvelusta. Konserteissa ja muissa musiikkitapahtumissa tavallisin asetelma on sellainen, että ”artistit” esiintyvät ja yleisö kuuntelee – ja ehkä reagoi kättentaputuksin. Myönnän avoimesti tulevani ärtyneeksi, kun esimerkiksi urheilumaaotteluissa yhteinen Maamme-laulu on ruvettu korvaamaan iskelmälliseen tyyliin esitetyllä yksilösoololla.

Tutkija Markku Hyyppä on tullut tunnetuksi lanseeraamallaan nimikkeelläsosiaalinen pääoma. Keskeisimmässä tutkimuksessaan hän päätyi seuraavaan merkittävään tulokseen: alueilla, joissa kulttuurinen vuorovaikutus on vilkasta ja joissa lauletaan yhdessä paljon, ihmiset voivat yleisesti paremmin ja elävät pitempään kuin muualla Suomessa. Hyyppä päätti erään esitelmänsä lauseeseen: ”Ellette saa muuta irti puheestani, niin muistakaa ainakin tämä: kannattaa liittyä kirkkokuoroon!”

Seuraavaksi puhun muutaman sanan siitä kevyen tyylin puheviestinnästä, josta usein käytetään englanninkielistä nimikettä ”small talk”. Olen nähnyt sen suomennoksena ilmaisun ”puhua niitä ja näitä”.  Esitin tuosta keskustelutavasta kerran kriittisiä ajatuksia paikallislehden haastattelussa. Siitä kirjoitettiin pian kipakka vastine, jossa puolustettiin small talkia korostamalla sen merkitystä sosiaalisten suhteiden luojana ja vahvistajana. Kirjoittaja oli paljolti oikeassa. Minusta on kuitenkin surullista, jos jäädään keskinäisessä vuorovaikutuksessa pelkästään tarinoimaan päivänkohtaisista asioista, siitä, mitä itselle kuuluu ja mitä on tapahtunut lähipiirin elämänkuvioissa.

Ymmärtääkseni tuollaisen ”tsättäilyn” (Chat) vastapainona tulisi antaa tilaa myös sellaiselle tavoitteelliselle keskustelulle, jossa käsitellään yleisen tason asioita, kuten todellisuuden ymmärtäminen, ihmisen eksistenssikysymykset, kulttuurin ja politiikan nykytilan arviointi sekä globaalit aiheet. Itse olen nauttinut eniten niistä harvoista tuttavuussuhteista, joissa tapaaminen johtaa oikotietä itse asioihin, esim. siihen, mitä on viimeksi lukenut ja millaisia kysymyksiä pohtinut.

Vuorovaikutuksen sosiaalistavassa vaikutuksessa on otettava huomioon myös sen tuottaman kiinteyden eli koherenssin vahvuuden aste. Päättelen näin: mitä pinnallisempaa on vuorovaikutus, sitä heikompi on sen aikaan saama koherenssi kanssaihmisiin. Joskus vuorovaikutus voi johtaa kyseenalaiseen tunne-riippuvuuteen toisista tai pakonomaiseen yhteydenpitoon heidän kanssaan. Ihanteena pitäisi olla terve synteesi, jossa ihminen voi tyydyttää sosiaalisia tarpeitaan, mutta voi silti säilyttää yksilöllisen vapautensa.

Oman aiheeni kannalta on oleellista laajentaa sosiaalinen ulottuvuus lähisuhteista niihin yhteisöihin, joissa kannetaan huolta yhteisten asioiden nykytilasta ja tulevaisuudesta, niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla – unohtamatta myöskään kansainvälisiä kysymyksiä.

III Kansan ääni (Vox populi) yhteiskunnallisissa asioissa

Vuosi sitten pitämässäni esitelmässä (Demokratian aate ja sen nykyinen tila) tällä foorumilla arvioin kriittisesti nykypäivän demokratian käytänteitä. Arvostelun kärki oli suunnattu erityisesti siihen poliittiseen järjestelmään, jota kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi. En enää kertaa silloin esittämiäni asioita, sillä tekstini on löydettävissä Verkkodemokratiaseuran sivuilta. Esitän nyt vain joitakin täydentäviä näkökohtia.

Joskus yksi naseva lause riittää saamaan liikkeelle kokonaisen ajatusvyöryn. Näin kävi muun muassa silloin, kun sieppasin nimimerkiltä `Piruparat´ seuraavan sarkasmin: ”Politiikassa pitää olla aina sen verran vauhtia, että kansa ei pysy perässä” (Iltasanomat 14.06.11). Siinäpä se. Mutta heti perään on syytä jatkaa tarkentavalla kysymyksellä: miksi kansa tippuu tai tiputetaan pois kyydistä ja se jätetään taapertamaan jälkijoukkona?

Politiikan edustusrakenne näyttäisi itsessään suosivan asetelmaa, jossa rivikansalaiset pidetään sopivan etäällä päättäjistä. Näin varmistetaan, ettei heidän äänensä pääse häiritsemään niitä prosesseja, joissa asioita käynnistetään, valmistellaan ja viedään vihdoin päätökseen. Vain vaalit muodostavat pakollisen poikkeuksen, jolloin ehdokkaiden on pakko lähestyä kansalaisia, koska kullakin on valta ilmaista kantansa omalla äänellään. Vaalikampanjoista on kuitenkin huikea matka politiikanteon arkeen, jossa edustusrakenne saa viettää nelivuotiskautensa pääasiassa omaa sisäistä elämäänsä.

Kansaa edustavat poliitikot hoitavat yhteytensä kansaan enimmäkseenretoriikan keinoin. Ne selitykset ja perustelut, joita eri puolueiden taholta jaellaan, ovat kuitenkin keskenään hämmentävän ristiriitaisia. Retoriikan sisältö näyttää olevan riippuvainen jo pelkästään siitä roolista, mikä edustajilla on – eli ollaanko sillä kertaa hallitusrintamassa vai oppositiossa. Puhumisen ylivalta paljastuu jo perusnimikkeestä `parlamentarismi´, joka merkitykseltään pohjautuu italiankieliseen sanaan `parlare´, puhua. Samasta juuresta on meille periytynyt myös tuttu sana `palaveri´.

Oman vieraannuttavan elementtinsä muodostaa politiikan inside-kieli. Rutinoituneet poliitikot leikkivät sen kanssa sujuvasti, mutta äänestäjäkunta ei sen spesiaalisanastoa

ymmärrä. Kuka tietää, mistä on kysymys, kun käytetään sellaisia ilmaisuja kuin `taitettu indeksi´, `kestävyysvaje´, `eurobondi´ tai vaikkapa `heliborkorko´?

Pidän huonona kehityksenä sitäkin, että poliittiset tehtävät kasautuvat vaaleissa valituille henkilöille. Esimerkiksi kansanedustajien ylimääräinen aika kuluu paljolti kunnanvaltuustojen ja talouselinten kokouksissa. Kansaa ei ehditä kuunnella, jos sitä jatkuvasti vain edustetaan.

Lainaamani Piruparat -lausahdus tarvitsee välttämättä tärkeän lisäyksen, jotta ymmärtäisimme sen suuren muutoksen, joka on parhaillaan tapahtumassa edustuksellisen demokratian ja kansan keskinäisessä suhteessa. Tiivistän sen väittämään, jonka mukaan kansa ei pelkästään kulje perässä, vaan on paljossa rientänyt vallitsevan parlamentarismin ohitse. Kansalaiset ovat aivan uudella tavalla ryhtyneet vuorovaikutukseen keskenään. Sähköinen viestintä on tehnyt tämän mahdolliseksi. Nuori sukupolvi on uuden kehityssuunnan kärkijoukkoa.

Lähden avaamaan haastavan aiheeni sisältöä ensiksi mielikuvatasolta ja kysyn, mitä sana `demokratia´ tuo tavallisen matti meikäläisen mieleen. Arvelen, että eräät ajattelevat demokratian tarkoittavan valtakunnallista poliittista järjestelmää, siis kansanvaltaa vastakohtana diktatuurille tai harvainvallalle. Eräät laajentavat demokratian piiriä niin, että siihen kuuluu myös ns. lähidemokratia. Silloin puhutaan esimerkiksi työpaikkademokratiasta, kouludemokratiasta, yhdistysdemokratiasta ja jopa perhedemokratiasta.

Toinen tapa jakaa demokratian toteuttamistapa kahteen vaihtoehtoon on puhua erikseen edustuksellisesta demokratiasta ja toisaalta suorasta eli välittömästä demokratiasta. Esitykseni jälkipuoliskolla keskityn nykyisen, jäykistyneen edustusdemokratian kriittiseen arviointiin ja niiden mahdollisuuksien tutkimiseen, miten voidaan edetä suoran demokratian suuntaan sekä paikallisella että valtakunnallisella tasolla.

Weilin+Göös´in Suomalaisessa Sanakirjassa todetaan näin: ”Käsitteenä demokratia on moniselitteinen, ja sen olemuksesta ja merkityksestä on esiintynyt lukuisia tulkintoja eri aikoina. Tämä saa selityksensä siitä, että demokratia on ollut jatkuvan muutoksen ja kehityksen alainen”. Taidatkos tämän relativistisemmin kuvata demokratiaa! Emme silti voi välttyä kurkistamasta demokratian menneisyyteen. Vasta sen jälkeen on aika pohtia, missä nyt olemme demokratian ”haarautuvien polkujen puutarhassa” ja miten sitä pitäisi uudistaa.

Kreikan kultaisen ajan demokratia

Kulttuurihistorioitsija Egon Friedell on todennut hauskasti, että aina kun Eurooppa on ajautunut kriisiin ja muutospaineisiin, on haluttu palata Kreikan antiikkiin ja sen edustamiin ihanteisiin. Näin haetaan sieltä vauhtia menetelmällä, että antiikki valehdellaan joka kerta uudestaan. Siten on synnytetty unelmakuva mm. demokratiasta, joka eli kukkeinta aikaa 400-luvulla eKr. Perikleen aikana. Realiteettien valossa itse todellisuus on ollut kuitenkin varsin toisenlainen.

Siinä kreikkalaiset olivat varmaankin oikeassa, että suora demokratia saattoi toimia kunnolla vain riittävän pienissä yksiköissä, so. kaupunkivaltioissa, joihin kuului myös ympärillä oleva maakunta. Niinpä Perikleen ajan Ateenassa ja sitä ympäröivässä Attikassa oli asukkaita yhteensä vain 315.000. Kunnioitettavaa on, että Perikles kumppaneineen ainakin periaatteessa yritti toteuttaa suoraa demokratiaa.

Mutta sitten alkavatkin paljastua rajoitteet. Äänioikeutta ja valtaa saivat käyttää vain ns. vapaat kansalaiset. Se tarkoitti asekuntoisia miehiä, jotka olivat täyttäneet 22 vuotta. Siis kaikki naiset, orjat, alempi työväki ja vakituisesti paikkakunnalla elävät vierasmaalaiset jäivät ulkopuolelle. Näin poliittisia oikeuksia oli vain noin seitsemäsosalla väestöä.

Ylimpää hallintovaltaa edustavaan elimeen eli kansankokoukseen (ekklesia) osallistui kulloinkin vain murto-osa, mikä johtui mm. siitä, että Attikan maakunnan alueilta oli vaikeakulkuiset yhteydet Ateenaan. Eräät eivät uskaltaneet nousta puhujalavalle, koska heillä oli sivistyksen puutteen vuoksi heikko puhetaito. Ei tarvinnut kuin esittää asiansa kreikkaa kömpelösti ääntäen, niin kansankokous saattoi nauraa ja buuata siinä määrin, että puhujan piti häpeissään poistua korokkeelta. Oli olemassa myös uhka, että myönteisen päätöksen saavuttanut aloite tulkittiin sittemmin käytäntöön  sovellettuna  vahingolliseksi. Seurauksena saattoi olla aloitteentekijän maanpakoon ajaminen tai jopa kuolemantuomio. Näin siis yritettiin tietoisesti välttyä  rasittavan lukuisilta aloitteilta.

Kansankokousta muodollisesti korkeampi, mutta vallaltaan heikompi oli neuvosto (bulee). Perikleen aikana sen asema vajosi valmistelevaksi elimeksi. Sitä voi verrata nykyiseen valiokuntajärjestelmään. Neuvosto jakautui lisäksi kymmeneen jaostoon, jossa kussakin kuului olla 50 jäsentä. Neuvoston jäsenet valittiin arvalla. Heidän toimikautensa oli kerrallaan vain vuosi, koska siten varmistettiin, ettei kukaan neuvoston jäsenistä ehtisi korruptoitua. Samoja jäseniä ei voitu valita uudelleen, ennen kuin muilla vaalikelpoisilla kansalaisilla oli mahdollisuus tulla neuvoston jäseneksi. Tavoitteena oli, että jokainen vapaa kansalainen sai ainakin kerran toimia neuvoston valtuutettuna.

Kreikkalaisen poliittisen elämän erikoisuutena on mainittava vielä, että nykyisen kaltaisia puolueita ei ollut. Sen sijaan kansalaiset osallistuivat erilaisten kerhojen toimintaan. Niissä keskityttiin syömiseen ja juomiseen, mitä kuvaa meillekin periytynyt nimike symposion, ”yhdessä ryyppääminen”.

Perusvastakohdan muodosti konservatiivisen, omistavan luokan ja demokratian kannattajien välinen jatkuva kaunaisuus ja kilpailu. Edelliset kannattivat harvainvaltaa, eivätkä he hyväksyneet kansankokouksen hallitsevaa asemaa eikä köyhien avustamista valtioin toimesta ja varakkaiden kustannuksella. Pian Perikleen päivien jälkeen, eli 420-luvulla, aristokraatit pääsivätkin uudelleen niskan päälle. Näin kansanvaltainen hallintomuoto jäikin lopulta vain muutaman vuosikymmenen kokeiluksi.

Seuraavan vuosisadan kuuluisat filosofit Platon ja Aristoteles arvostelivat kumpikin omalla tavallaan demokratiaa poliittisena järjestelmänä. Aristoteleen mukaan demokratia voi johtaa omanlaiseensa tyranniaan. Hänen opettajansa Platon piti demokratiaa toiseksi huonoimpana hallintomallina – siis yksinvaltaisen tyrannian jälkeen. Hänen ihailemansa Sokrates kiteytti kansanvallan arvostelun näihin sanoihin (Dialogissa ”Kriton”): ”Ei kansan vika ole siinä, että se jatkuvasti puhuu epätotuutta totuuden sijasta. Vika on siinä, että kansa ajattelee ja puhuu mitä milloinkin sattuu.”

Ohimennen todettakoon, että kreikan kielellä oli mahdollista käyttää kolmea eri nimikettä sanalle `kansa´. Jos käytettiin sanaa deemos, tarkoitettiin omankielistä kansalaista. Jos taas valittiin sana ethnos, viitattiin yleisesti maailman kansoihin ja niiden kansalaisiin. Suomenkielinen Raamattu on kääntänyt ethnoksen nimikkeellä `pakana´, mikä ei ole mielestäni onnistunut sanavalinta. Pakana nimittäin palautuu latinankieliseen substantiiviin paganus, mikä esimerkiksi Ciceron teksteissä tarkoittaa asekunnotonta, sivistymätöntä maalaista, siis ”moukkaa”. Vielä oli olemassa kreikankielinen kansakäsite laos, joka viittasi lähimpään piiriin, omaan heimon ja kotikaupungin asukkaaseen. Sana demokratia on yhdistelmä deemoksesta, kansa, ja verbistä kratein, hallita, pitää voimassa. – Palaan vielä myöhemmin käsitteeseen kansa, kun hieman lyhyesti kuvailen sitä poliittista teatteria, mitä valtaan pyrkivät ja siihen päässeet käyvät katsomon eli äänestävän kansan edessä.

Demokratian ihmeelliset seikkailut vuosisatojen saatossa

Kreikan kulttuurin kulta-aikaa seuraava vuosituhat sisältää lähes tyhjiä lehtiä demokratian historiassa. Rooman tasavalta ennen keisarien pitkää valtakautta ei sekään nimestään huolimatta ollut demokraattinen valtajärjestelmä.  Roomalaisesta imperiumista voidaan pelkistetysti sanoa, että kansalle jäi mahdollisuus vain tiettyjen edustajiensa välityksellä (kuten ns. kansantribuunit) vaikuttaa edes välillisesti valtiollisten päätösten tekoon.

Keskiaikaiset valtiot perivät roomalaisen, hierarkkisen näkemyksen omistus- ja valtasuhteista. Silloin pidettiin tärkeänä, että kukin sisäistää oman säätynsä ja tietää paikkansa siinä. Ajatus kansan yhtäläisistä oikeuksista tai vaikutusmahdollisuuksista valtiollisten yksikköjen yhteisiin asioihin koettiin vieraana. Sanotusta huolimatta en hyväksy sitä valistusaikana vakiintunutta tulkintaa, että keskiaika oli ”pimeä aikakausi”. Päinvastoin: se oli monessa suhteessa valoisa. Mutta demokratian asiaa se ei todellakaan vienyt eteenpäin.

Renessanssiksi nimetty kausi 1300 – 1500 luvuilla oli hengeltään Kreikan vanhaa kulttuuria ihannoiva suuntaus. Sen iskusana oli Ad fontes, lähteille! Renessanssi elvytti etenkin tieteitä ja taiteita, mutta sen vaikutus demokratian edistämiseen oli     vähäinen. Ajan huomattavin valtioteoreetikko oli Niccolo Machiavelli. Kirjoissaan ”Ruhtinas” (1513) ja ”Valtiollisia mietteitä” (1519) hän katsoi valtiomiesten oikeudeksi harjoittaa häikäilemätöntä, jopa epämoraalista politiikkaa, jos sillä
saavutetaan toivottuja tavoitteita. Macciavelli piti historiallisena mallinaan Rooman tasavaltaista järjestelmää, ei suinkaan varsinaista kansanvaltaa.

Uskonpuhdistus eli reformaatio syntyi renessanssin jälkipoltteena. Vaikka kyse oli uskonnollisesta uudistuksesta, sen yhteiskunnalliset vaikutukset olivat merkittävät. Martin Luther ei tosin pitänyt omana aikanaan kansan suoraa valtaan pääsyä. Mutta hän teki kaikkensa sen eteen, että tavallista kansaa sivistettäisiin kunkin omalla kielellä ja että sille suotaisiin mahdollisuus omakohtaiseen osallistumiseen kansalaisille tärkeissä asioissa. Näistä periaatteista johtaa suora linja muun muassa pohjoismaiseen demokratiaan.

En tällä kertaa esittele niitä demokratian voimistumisen merkkejä, jotka ovat tunnistettavissa mm. englantilaisen parlamentarismin kehityksessä 1600- ja 1700-luvuilla. Sen sijaan meidän on luotava ainakin pikasilmäys valistuksen ajan pyrkimyksiin. Valistusaate merkitsi toisen renessanssikauden puhkeamista. Silloin haluttiin muistaa kreikkalaisesta kulttuurista etenkin tendenssi hahmottaa maailmaa rationaalisesti ja tavoitella tietoa uskomusten sijasta. Tältä pohjalta valistus etsi myös antiikin humanismin juuria. Samalla haluttiin poistaa vallitsevilta yhteiskuntajärjestelmiltä niiden jumalallinen oikeutus. Sen sijalle tarjottiin uskoa, että ihmiset kykenevät vaihtamaan vanhat hallintosysteemit uusiin ja parempiin.

Ensimmäinen valistusajan huomattava valtioteoreetikko Montesquieu esitti kirjassaan ”Lain henki” 1748 teorian valtiollisen vallan kolmijaosta, mikä näihin päiviin asti on pysynyt yleisesti hyväksyttävänä länsimaisessa demokratiassa. Siinä erotetaan itsenäisiksi alueiksi lainsäädäntövalta, toimeenpanovalta ja tuomiovalta. Todettakoon ohessa, että pääministeri Matti Vanhanen korosti tämän vallanjaon tärkeyttä, kun hän vähän aikaa sitten piti puheen Haminan rauhan 200-vuotisjuhlassa.

Rousseau osoittautui kirjassaan Yhteiskuntasopimus (1762) suoran demokratian lämpimäksi kannattajaksi. Ajan yleistä henkeä vastasi kuitenkin paremmin Voltairen varauksellinen asenne kansanvaltaan. Häneltä on lähtöisin kuuluisaksi tullut lause:

”Kaikki kansan puolesta, mutta ei mitään kansan toimesta”.

Pian Voltairen jälkeen puhjennut Ranskan Suuri Vallankumous johti sellaiseen sekavuuteen, että lopulta voittajaksi tuli Napoleon ja hänen diktatuurinsa.

Seuraava vuosisata eli 1800-luku kasvatti tarvetta demokratian suuntaan lähinnä kahdesta syystä. Ensinnäkin romantiikka ja kansallisuusaate saivat aikaan kansallisvaltioiden hahmottumisen entistä selvimmiksi kokonaisuuksiksi. Tällöin oli mahdollista luoda myös yhtenäisiä hallintojärjestelmiä. Toisen muutospaineen aiheutti industrialismin voimistuminen ja sen myötä syntyneet taloudelliset ja sosiaaliset ongelmat. Alas poljettu palkkatyöväki halkoi huutaa oikeuksiensa perään. Vaadittiin joko vallankumousta tai ainakin suuria reformeja. Ja tuloksiakin alkoi näkyä – ellei aikaisemmin, niin ainakin 1900-luvun alussa.

Kunnon demokratiaa on mahdoton toteuttaa ilman kansalaisten yhtäläistä äänioikeutta. Suomessa oltiin tässä asiassa eturintamassa. Meillä myönnettiin ensimmäisenä maana Euroopassa äänioikeus naisille – tarkalleen sanottuna heinäkuun 20. päivänä 1906. Samassa eduskuntauudistuksessa äänioikeuden piiriin pääsivät myös tilattomat maatyöläiset ja ns. työväki. Muut Euroopan maat kiirehtivät sittemmin perässä. Olimme onneksi luoneet kotisuomessa hyvän infrastruktuurin sekä itsenäistä valtiota että demokratiaa varten, koska kansa oli opetettu lukemaan ja kehitetty yhtenäinen koulujärjestelmä. Yhdysvaltojen edellinen presidentti George W. Bush toimi mielestäni tyhmästi ja hätäisesti, kun hän yritti väen vängällä syöttää vapauden ja demokratian aatetta – vieläpä amerikkalaisesti tulkittuna – sellaisiin maihin, jotka ovat tottuneet aivan toisenlaisiin yhteiskuntarakenteisiin.

Demokratian aate täyssisältöisenä ja Euroopan laajuisena on hämmästyttävän nuori, sillä sen varsinainen läpimurto tapahtui vasta ensimmäisen maailmansodan jälkeen, siis 1920-luvun alussa, jolloin nopeassa tahdissa useimmat monarkiat julistautuivat tasavalloiksi ja tunnustivat demokratian hallinnolliseksi järjestelmäkseen.

Nykyisen demokratian tila ja sen uhkakuvat

On aika astua nykypäivään ja tarkastella kriittisesti eritoten suomalalaisen demokratian tilaa. Siltä pohjalta avautunee näkymiä myös sen uudistamiseen.

Nykyisen vallitsevan demokratiakäytännön uhat voidaan jakaa yksinkertaisesti sisäisiin ja ulkoisiin vaikuttajiin.  Mitä tulee erityisesti edustusdemokratiaa uhkaaviin skenaarioihin, on ensiksi todettava pitkään eläneen organisaation yleinen taipumus paisumiseen, mutkistumiseen ja itsensä suojelemiseen. Tarvitsee muistaa vain Parkinsonin kuuluisia lakeja (C.N. Parkinson s. 1909). Niiden mukaan byrokraattinen järjestelmä kasvattaa vähitellen kuin automaation voimalla henkilökuntaansa, versoo pienempiä yksiköitä ja kasvattaa menoja. Ajan mittaan sen tendenssi on enemmänkin säilyttää oma olemassaolo kuin olla uudistava voima yhteiskunnassa.

Parkinsonin pääteoksen nimi on kuvaava: ”Tie menestykseen paperisodan avulla”.

Katselkaapa televisiosta jotakin eduskunnan täysistuntoa, jossa edustajien pöydällä lojuu puolen metrin korkuinen paperipino. Suuressa kaupungissa voi yhtä valtuuston kokousta varten laadittu paperimassa olla kookkaampi kuin koko vuoden kirjanpito oli vuodessa 1900-luvun alussa! Asioiden kulku istunnoissa on kuin katselisi ikävystyttävää shakkipeliä, jossa kuluneiden nappuloiden ja ennalta sovittujen pelisääntöjen pohjalta kehitellään erilaisia kombinaatioita. Puoluepoliittisella pelilaudalla vallitsevat omat vakiosääntönsä. Kussakin valtuusto- tai eduskuntaryhmässä kannanotot sanelee muutama vahva henkilö; muut nyökyttävät päätään ja äänestyksessä painavat ”oikeaa” nappia. Viime eduskuntavaalien jälkeen neuvoin erästä nuorta, vastavalittua kansanedustajaa sanoilla: ”Varo ennen muuta laitostumista siellä Arkadianmäellä.” Näin saman henkilön parin kuukauden kuluttua, jolloin hän huokasi: ”Kuule, minä olen ehtinyt jo täysin laitostua”.

Olen toistuvasti kummeksunut sitä valtuutettujen ja edustajien perusteetonta oletusta, että valituksi tulemisen jälkeen luottamushenkilöllä on oikeus kansasta riippumatta ryhtyä hoitamaan asioita itsenäisenä toimijana. Riittää, että silloin tällöin käy kansan parissa ”informoimassa” heitä ja tervehtimässä heitä kädestä. Sama pätee myös asetelmaan, mikä vallitsee erilaisissa työyhteisöissä, joissa työntekijätahon vaikutus pyritään minimoimaan. Yhteisötutkija Kari Murto on tiivistänyt näin: ”Siellä, missä todellinen demokratia organisaatiossa hylätään, yhteiset neuvottelukokoukset muuttuvat tiedotustilaisuuksiksi”.

Jos kohta edustuslaitos lankeaa helposti kiusaukseen tulla itseriittoiseksi, niin toisaalta joutuu ihmettelemään myös, miten helposti kansa luovuttaa valtansa kutakuinkin täydellisesti edustajilleen ja tyytyy jämään pelkän äänestäjän rooliin. Syynä ei liene pelkästään järjestelmän haluttomuus kysyä kansan mielipidettä eri asioissa, vaan kyseessä on varmaan myös kansalaisten vastuupakoilu, koska on mukava jättää vaikeat asiat ”pomoille”, asiantuntijoille, johtoryhmille ja luottamushenkilöille.

Se poliittinen retoriikka, jota poliitikot käyvät kansan kanssa, on omanlaisensa näytelmä pelisääntöineen. ”Suomessa kansan arvosteleminen on tabu”. Näin kirjoitti jokunen vuosi sitten jyväskyläläinen yhteiskuntateoreetikko Aapo Riihimäki. Tämä tuli esille hauskasti ja samalla tylsästi esimerkiksi viime eduskuntavaalien jälkipyykissä. Hävinneen suurpuolueen johtohenkilöt lausuivat yhdestä suusta, että  ”emme tällä kertaa saaneet menemään viestiämme perille”. Näin pystyttiin ovelasti välttämään sekä äänestäjien arvosteleminen että puolueen harjoittaman politiikan kriittinen arviointi.

Edustuksellisen demokratian sisäisistä ongelmista ja epäkohdista on vielä syytä mainita se jyrkkä vallanjako, jota toteutetaan varsinkin kunnallispolitiikassa.

Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että siinä eräät kokoontuvat pelkästään päättämään asioista, kun taas toisten tehtävä on vain toimia tehtyjen päätösten mukaisesti. Miten usein käykään, että edustusvalta tekee itsevarmasti päätöksiä, vaikka valtuutettujen enemmistö ei ole kunnolla perehtynyt esityslistan asioihin. Toisaalta näkyvästä vallasta osattomat – kuten virkamiehet – voivat käyttää valtaansa varsinkin asioiden valmisteluissa ja esittelyissä. Näin he lopulta saavat haluamilleen pyrkimyksille demokraattisen loppusilauksen lautakunnissa, hallituksissa ja valtuustoissa.

Demokratian ulkoisilla uhkilla tarkoitan niitä järjestelmää heikentäviä ja kenties jopa murentavia mahtitekijöiltä, jotka eivät ole sen itsensä synnyttämiä. Klassiset valtioteoreetikot eivät osanneet ottaa huomioon, että joskus syntyy järjestelmä nimeltä Euroopan Unioni, joka tuntuvasti kaventaa kansallisen demokratian toimivaltaa. Näillä teoreetikoilla tuskin oli aavistusta siitäkään, mikä myöhemmin tulisi olemaan median mahti. Lisäksi demokratian on nykyään entistä enemmän otettava huomioon talouselämän, erityisesti yritystoiminnan intressit. Jos ennen politiikka sääteli talouselämää, niin nyt pikemminkin talous taluttaa politiikkaa.

Rahan valta, plutokratia, on vanhastaan tuttu käsite, mutta nykyään se on saanut aivan uudet mittasuhteet. Erityisesti nopeudellaan ja joustavuudellaan plutokratia lyö mennen tullen kaikki vanhat valtajärjestelmät. Muutamassa sekunnissa voidaan ottaa jostakin pois miljoonia ja siirtää ne toiselle puolelle maapalloa. Nykyinen tietotekniikka tekee sen vaivattomaksi. Lisäksi rahan valta on pääasiassa näkymätöntä. Siksi sen kimppuun on vaikea käydä. Vasta rahan itsenäistynyt valta on mahdollistanut sen, mitä me tänään kutsumme globalisaatioksi.

Kaiken edellä esittämäni taustalla on mielessäni uinunut kysymys, miten voisimme nykytilanteessa tehdä suoran eli välittömän demokratian elvyttämiseksi ja toteuttamiseksi konkreettisella tasolla. Käsitykseni mukaan verkkodemokratia-liikkeellä on suuret mahdollisuudet toimia kehityksen airueena. On ollut varmasti viisasta aloittaa kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien tarjoaminen lapsille ja nuorille. Kuitenkin on ehkä jääty liiaksi vain niiden kanavien aukaisuun, joissa nuori polvi pääsee tekemään aloitteita jo olemassa oleviin elimiin demokraattisessa koneistossa. Tällöin koko toiminta on vain sopeutettu nykyisen parlamentarismin sääntöihin. Lisäksi on toivottavaa, etteivät hankkeet rajoittuisi vain omien lähi-intressien esille tuomiseen, esimerkiksi kouluelämään liittyvissä kysymyksissä tai vaikkapa siihen, miten kunnan pitäisi tarjota nuorille toimitiloja. Avainkysymykseni kuuluu: miten saadaan kasvava polvi aidosti kiinnostumaan poliittisista asioista yleisellä tasolla ja perehtymään ajankohtaisiin yhteisiin asioihin. Tämä ja vain tämä mahdollistaa suoran demokratian mahdollisuuksien toteutumisen koko skaalassa.

Suoran demokratian tuskin kannattaa tähdätä perinteisen edustusdemokratian kumoamiseen, mutta se voi toimia ainakin vastapelurina ja raikastavana haastajana kangistuneelle parlamentarismille. Aidon demokratian keskeinen alkuperiaate olkoon, ettei kansan tehtävä ole vain vallassa olevien järjestelmien arvosteleminen. Myös kansaa itseään täytyy voida arvostella. Rivikansalaisten on tultava kirkkaan tietoisiksi muun muassa siitä, että mielipide ei korvaa tietoa. Eikä faktatietokaan riitä; tarvitaan lisäksi asioiden ymmärtämistä. Kun mukaan tulee vielä luotettava moraali ja emotionaalinen herkkyys, niin eiköhän silloin demokratiallekin ole luvassa nykyistä valoisampi tulevaisuus.

X X X

Aiheeseen liittyvät teesit:

Hyvän demokratian edellytykset

Lähtökohta: Demokratiaa on kehitettävä kohti sanan alkuperäistä merkitystä, jonka mukaan kysymys on enemmän kansan omasta vallasta yhteisten asioiden hoidossa kuin hallinnollisesta vallasta, joka kohdistetaan kansaan.

A.   Haasteita olemassa oleville hallintojärjestelmille

1. Päätettävien asioiden valmisteluissa on annettava riittävästi tilaa rivikansalaisten mielipiteiden julkitulolle. Erityisesti on käytettävä hyväksi sähköisen viestinnän mahdollisuudet. Viralliset lausuntokierrokset eivät riitä demokratian toteuttamiseksi valmisteluprosesseissa.
2. Edustajien ym. luottamushenkilöiden on pidettävä huoli siitä, etteivät yksittäiset intressi- ja vaikuttajatahot (esim. talouselämä ja media) pääse väärällä tavalla ohjaamaan valmisteluja ja päätöksiä.
3. Puolueiden ja yksittäisten edustajien tulee karttaa virheellisten vastakkainasettelujen syntymistä, mikä vääristää poliittista retoriikkaa ja myös itse päätöksentekoa.
4. Poliittisessa retoriikassa kunnioitetaan avoimuutta ja rehellisyyttä leimaamisen
   ja verbaalisen keikaroinnin sijasta.
5. Vaalien ehdokasvalinnoissa ei saa liiaksi suosia henkilöitä, jotka profiloituvat henkilökohtaista uraa tavoitteleviksi ammattipoliitikoiksi. Kansa kokee luotettavimmiksi sellaiset edustajat, jotka ovat nousseet sen omista riveistä poliittiseen vastuuseen.
6. Edustajien on osoitettava sellaista aktiivisuutta, että (puolue)ryhmän sisäisissä keskusteluissa eivät vain muutamat harvat pääse sanelemaan yhteisiä kannanottoja.
7. Hallintojärjestelmillä tulee olla valmius itsensä korjaavuuteen välittömästi, kun niiden toiminnassa ilmenee epäkohtia. Jos niiden paljastumiset jäävät ulkopuolisten tahojen varaan, järjestelmän uskottavuus kärsii.

B.    Kansan oma vastuu demokratiassa

1. Kansalainen ymmärtää, että vetäytyminen pelkästään arvostelijan rooliin ja nukkuvien puolueen jäseneksi on huono tapa reagoida politiikan puutteisiin ja epäkohtiin.
2. Hän haluaa osallistua ja vaikuttaa myös lähidemokratian piirissä (naapurit, kyläyhteisöt, järjestöt, instituutiot).
3. Hän edistää kansalaisten verkostoitumista vaikutusryhmiksi, jotka ottavat kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin ja myös tekevät aloitteita.
4. Hän tekee äänestysvalinnat ehdokkaan poliittisten kykyjen perusteella eikä hyväksy kriteeriksi esimerkiksi ehdokkaan saavuttamaa mediajulkisuutta.
5. Hän pyrkii omalta osaltaan tukemaan lasten ja nuorten poliittista kasvatusta (kodit, oppilaitokset, järjestöt).
6. Hän on tietoinen siitä, että yhteiskunnallisessa keskustelussa mielipide ei korvaa tietoa. Faktatietojen lisäksi tarvitaan analysointikykyä ja argumentointitaitoa.
7. Kansan on hyväksyttävä myös siihen itseensä kohdistuva arvostelu.