Demokratia, diskuteeraus ja diktaattorit

Demokratia on yhteinen asia; eihän kansanvaltaa voi omia, right? Reaalimaailma osoittaa toista. Demokratia käsitteenä liitetään milloin mihinkin epädemokraattiseen. Pohjois-Korea on kansandemokratia, 60-luvulla rotuja erotelleissa USA:n etelävaltioissa valta oli useimmiten demokraattisella puolueella, ja niin edelleen. Ja mihin edes tätä verkkodemokratiaseuraa tarvittaisiin, jos kansanvallan kana olisi pysyvästi kynitty?

Voimmeko hövelisti julistaa demokratian rajattomaksi luonnonvaraksi, joka on kaikkialla vähintään latentti resurssi? Onko demokraattinen prosessi automaatti, jolla taataan aina parhaat tulokset? Onko demokratialla päämäärä, vai onko se tavoite itsessään? Heitän näin blogin lämmittelyksi demokratian näennäiskirkkaaseen soppaan pari sakeuttavaa liemikuutiota.

Diskuteeraamisella tarkoitetaan Ruotsissa tavanomaista prosessia, jossa organisaatio tai yhteisö keskustelee ja käsittelee päätettävää asiaa loputtoman tuntuisesti, kierros toisensa jälkeen. Tavoitteena on päätös, jonka kaikki asianosaiset voivat hyväksyä. Aikaa ja Löfbergs Lilaa kuluu, mutta tuloksena on useimmiten aika vähän jälkimarinaa ja valitusprosesseja.

Suomalaisessa, asiantuntijavaltaa ja nopeaa päättämistä suosivassa organisaatiokulttuurissa diskuteerausta on usein pidetty sekä tehottomanana että tasapäistävänä mallina, jonka voi suosiolla jättää tiskille kookospallojen ja hapansilakan kanssa (ruotsalaisten menestysbrändien edustajat saattavat olla eri mieltä). Asian voi kuitenkin nähdä myös demokratian toiminnan kannalta. Edellytämme demokraattiselta prosessilta sitä, että päätösten perustana ovat yhtä aikaa rationaaliset argumentit ja niiden mahdollisimman puolueeton taustainformaatio. Diskuteerauksella pyritään nimenomaan saattamaan argumentit, taustat ja päätösmallien todennäköiset vaikutukset julkisiksi ja yhteisesti arvioitaviksi tavalla, johon mahdollisimman monet voivat osallistua.

Pidänkin diskuteerausta päätöksenteon laadun kannalta erinomaisena, koska se sisältää kaksi tärkeää oletusta: a) kaikki päättämiseen liittyvä tieto ja keskustelu on arvokasta, ja b) kaikilla stakeholdereilla on vaikuttamisoikeus, muodollisesta asemasta riippumatta. Molemmat ovat sattumoisin crowdsourcingin lähtöoletuksia - olisiko tässä yhteys sosiaalisen median sovellusten nopeaan kehittymiseen juuri länsinaapurissa?

Harmillista kyllä, verkossa diskuteeraus onnistuu lähinnä vain ammatillisissa tai akateemisisssa yhteisöissä, joilla on valmiiksi yhteisiä päämääriä, joiden avulla raskasta konsensusmyllyä jaksetaan pyörittää. Verkon apposen avoimilla areenoilla lyhytjänteisyys ja soundbitet sen sijaan korostuvat, mikä tehokkaasti syö maaperää verkkodemokratian sinisisilmäisimmiltä visioilta.

Sitä paitsi yhteisöllisyydellä on kääntöpuolensa. Monet taiteen ja vaikka rockin legendoista ovat olleet ihmisinä sietämättömiä; parhaimmillaan eksentrikkoja, mutta yleensä egomaanista, bipolaarista, vastuutonta (tai vaihtoehtoisesti kontrollifriikkaavaa) ja töykeää sakkia. Heidän johtamissaan bändeissä ovi on aina auki ulospäin ja wikipediasivulla lista ex-puolisoista pitkä. Mutta tulokset ovat suurenmoisia, mikä on harvoin totta vaikka bändeissä, joissa ollaan leppoisasti kamuja keskenään. Siis: sopuisuus tuottaa latteita komiteamietintöjä, kusipäisyys dynaamista kitkaa ja luovuutta - vaikeahan tuosta on muuta johtopäätöstä vetää.

Demokratiassa tämä aiheuttaa paradoksin. Väkeviä visioita ja vinhoja aatteita esittävät ryhmät ja yksilöt voivat innostaa yhteisöjä ja yksilöitä paljon vahvemmin kuin uuvuttavasti analysoidulle faktapohjalle perustuvat vaihtoehdot. Modernilla agoralla tapahtuva sivistynyt deliberointi ei anna samoja kiksejä kuin visioiden puhkuminen. Eikä se tuota myöskään sellaista provokaatiota, joka ärsyttäisi ihmisiä arvioimaan uudelleen kantojaan.

Ehkä demokraattisen prosessin ei pitäisikään olla kallellaan kummankaan suuntaan, vaan olla integraatiorakenne, jossa järki, tunne ja silkat houreet ruokkivat toisiaan.

Kirjoittaja uskoo vähän väliä kansanvaltaiseen malliin.