Työpajassa 23.4.2013 pohdimme yhdessä Länsi-Savo lehden toimittajien kanssa joukkoistetun journalismin mahdollisuuksia. Demokratianäkökulman motivoimana tarkastelimme ns. ratkaisukeskeisen journalismin käyttömahdollisuuksia toimitustyössä. Kyseessä voidaan ajatella olevan eräänlainen tutkivan journalismin alaluokka, joka hyödyntää tieteellisellä metodilla jalostettua tietoa konkreettisten ongelmien ratkaisemisessa. Median tehtävänä on tarjota foorumi, jonka kautta yhteisöjen kokemuksellinen tieto ja tutkijoiden tutkimustulokset saavat ansaitsemansa huomion ja tulevat hyödynnetyiksi eri ratkaisuvaihtoehtojen rakentamisessa ja vertailussa.
Sote-uudistukseen, pankkikriisiin ja elinkeinopolitiikkaan liittyvät tuoreet esimerkit havainnollistavat , kuinka valikoivasti päättäjät asennoituvat valittua poliittista linjaa tukemattomaan tutkimustietoon. Riittävän julkisen huomion kohteena oleva tieto on keskimäärin vaikuttavampaa kuin syvälliset toteamukset asiantuntijaraportissa tai merkintä valiokunnan pöytäkirjassa.
Toisaalta taas itse uutisointi ei useinkaan ole pystynyt selkiyttämään asioiden riippuvuussuhteita tai tuomaan esille erilaisia vaihtoehtoja, korkeintaan välittämään päätöksenteon sekavuuden ilmapiiriä tai julistamaan vaihtoehdottomuuden välttämättömyyttä. Konfliktiuutisoinnin terminologiaa lainatakseni, yleensä keskitytään kuvailemaan konfliktin osapuolten mekaanisia taktisia toimenpiteitä sen sijaan että keskityttäisiin avaamaan sitä, kuinka tilanteeseen on jouduttu tai mitä erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja on olemassa. Jälkimmäinen toimintatapa tietysti vaatii resursseja ja siksi tutkivaa journalismia pitäisi pyrkiä joukkoistamaan nykyistä enemmän.
Ratkaisukeskeinen journalismi ei ole käsitteenä sen ristiriidattomampi kuin objektiivinen tieteen tekeminenkään. Ratkaisuja voidaan pyrkiä mahdollisimman objektiivisesti vertailemaan keskenään. Sekä toimittajat että tutkijat ovat ihmisiä, joilla on omat mieltymyksensä ja päähänpinttymänsä. Päätoimittajilla on oma linjansa, ja mainostajilla painotuksensa. Voidaanko siis luoda toimintamalleja, jotka mahdollistaisivat riittävän luotettavan, toisaalta riittävän laaja-alaisen ja faktapohjaisen julkisen keskustelun polarisoivista aiheista?
Yksi mahdollisuus voisi olla entistä laajempi kaksiportaisen julkaisu- ja tiedontuotantomallin hyödyntäminen. Ensimäisessä vaiheessa tutkimustietoa jalostettaisiin neutraaliin välivarastoon. Tämä prosessi olisi jatkuva ja noudattaisi tieteellistä metodia. Välivaraston materiaalia voitaisiin jalostaa yksittäisistä kapea-alaisista tutkimusartikkeleista aina monialaisiksi politiikkasuosituksiksi. Prosessin kaikki materiaali ja tulokset olisivat avoimia julkiselle kritiikille. Jalostusprosessiin osallistuminen olisi kaikille avointa.
Välivarastosta voisivat eri mediat nostaa esipureskeltua materiaalia oman artikkelituotantonsa pohjaksi. Juttujen mahdollinen värittyminen tai painottuminen ei julkaisuhierarkian korkeammilla tasoilla haittaisi, jos kaikki voisivat halutessaan palata välivarastoon tarkistamaan faktat. Kuvatun tyyppisen välivaraston prototyyppinä toimii esimerkiksi THL:n Opasnet-järjestelmä.
Kuvatunkaltainen tiedon esijalostus ja yhteistyö kiinnostuneiden amatöörien, tutkijoiden ja ammattijournalistien välillä toteutuu jo kahdessakin suomalaisessa palvelussa. Tutkivassa uutispalvelu Huuhkajassa käyttäjät voivat ehdottaa juttujen aiheita, hankkia lähdemateriaalia ja osallistua aineiston analysointiin. Ammattitoimittajat jalostavat jutut julkaistaviksi, tietyntyyppisten lehtien lukijakuntaa kiinnostaviksi artikkeleiksi. Yle taas on lanseerannut UutisetPlus-palvelun, jonne on mainittu olevan mahdollista tuottaa yhdessä Ylen toimittajien kanssa esimerkiksi datajournalistisia sovelluksia ja niitä tukevia artikkeleita. Useita muita esimerkkejä tutkijoiden ja journalistien yhteistyöstä ja välivarastotekniikasta on esitelty työpajamateriaalissa. Erityisen herkullisia mahdollisuuksia kiinnostaviin journalistisiin tuotoksiin avautuu lähitulevaisuudessa yleistyvien osallistuvien päätöksentekoprosessien kuten osallistuvan budjetoinnin tiimolta.
