I Ihmisen äänen vaikeneminen tai vaientaminen
Hiljaisuus on hyvä asia, kun sen on saanut itse valita. Ainakin epävirallisten selvitysten mukaan suomalainen sietää seurassa puhumattomuutta selvästi paremmin kuin länsimaiset ihmiset keskimäärin. Itse kuulun yhdistykseen nimeltä Hiljaisuuden ystävät ry. Sen järjestämissä retriiteissä harjaannutetaan kykyä olla samalla kertaa yksin ja yhdessä. Silloin tavoitteena on akustinen rauha, jota ei riko minkäänlainen puheääni. Se on terveellinen – ja sanoisin jopa tervehdyttävä kokemus urbaanin melukulttuurin turruttamalle osallistujalle.
Ihminen vaikenee useimmin siitä syystä, että hän ole kokenut tulleensa kuulluksi. Joko hänen sanomisensa ei ole toisia kiinnostanut tai sitten hän tuntee tulleensa jatkuvasti ymmärretyksi väärin. Tuloksena on omaan kuoreensa vetäytyminen.
Viittaan tässä yhteydessä pariin esimerkkiin. Helsinkiin perustettiin joitakin vuosia sitten maamme ensimmäinen ns. Tyttöjen talo, jossa pyritään eri tavoin auttamaan syrjäytyneitä nuoria. Talon johtaja kertoi lehtihaastattelussa (Hyvä Terveys, elokuu 2010), miten monen tytön kohdalla minäkuvan tervehtyminen on alkanut kokemuksesta, että kerrankin on lähellä joku ihminen, jolle pääsee puhumaan itsestään ja omista asioistaan.
Toisen esimerkin tuon esille musiikkiterapian alalta, johon olen kohtalaisesti perehtynyt. On huomattu, että terapia-asiakas, joka on pitkään ollut täysin lukkiutuneessa tilassa eikä puhu sanaakaan, kykeneekin musiikin avulla kanavoimaan ulos patoutuneita tunteitaan – ja vähän myöhemmin puhkeaa myös puhumaan.
Media on hyvin valikoiva siinä, kutka saavat sen välityksellä äänensä kuuluville ja näkyville. Jos esimerkiksi joku julkimo kuolee, siitä saavat varsinkin iltapäivälehdet aiheen pitkään ”herkutella” omaisten surukokemuksilla. Syntyy valhevaikutelma, että heidän tunteensa ovat jotenkin syvempiä ja arvokkaampia kuin tavallisilla kansalaisilla, joille riipaiseva erontuska on yhtä tuttu asia. ”Tavikset” tulevat huomatuiksi yleensä vain silloin, kun heillä on kerrottavana jotakin poikkeuksellista, esim. katastrofitilanne, selviytymistarina, erikoinen harrastus tms.
Useimpien kansalaisten osana on jäädä eläessään maan hiljaisen enemmistön jäseneksi ja saada kuoltuaan melko lyhyen ajan kuluttua unohdetun haudan.
Mikään kohtalonvoima ei kuitenkaan määrää, että tällainen eriarvoistava asiantila jatkuisi hamaan historian loppuun asti. Tarvittava muutos on toki mahdollinen. Kumous pitäisi tapahtua ennen muuta arvoissa ja arvostuksissa, jotta kehitys voisi edetä siihen suuntaan, että myös tavallisina kansalaisina pidettyjen ääni nostettaisiin oikeutettuun arvoonsa. Lain kirjaus kansalaisen perusoikeuksista ei sinällään takaa mitään uudistumista.
Eräitä positiivisia merkkejä on jo nähtävissä. Muun muassa yritysmaailmassa ja kasvatusalalla on uudella tavalla ruvettu arvostamaan kokemustietoa. On alettu ymmärtää, että sen positiivinen anti pitäisi hyödyntää entistä paremmin. Siksi kokemustieto, jota voi olla kenellä tahansa kansalaisella, tulisi asettaa tieteellisen tiedon ja koulutuspääoman täydennykseksi.
Melko yleiseen tietoisuuteen on putkahtanut nimike ”hiljainen tieto”. Kyseessä on enimmäkseen pimentoon jäänyt tai jätetty tieto, jota uinuu meissä kaikissa. Se tarjoaa vielä toistaiseksi pääasiassa käyttämättömän voimavaran. Kysymys on vain siitä, kuinka suppean tai laajan tietokäsityksen olemme omaksuneet. Vallitseva länsimainen kulttuuri on sitoutunut hyväksymään yksipuolisesti vain empiirisen ja rationaalisen tiedon pätevyyden. Samalla on annettu monopolinen valta niille instituutioille, jotka tätä tietoa jakavat ja sen asemaa valvovat.
II Ihmisen äänen sosiaalinen ulottuvuus
Olen eräässä esitelmässäni käynyt läpi kymmenen erilaista määritelmää ihmisestä – ne kaikki latinankielisin nimikkein. Tässä esityksessäni tuon esille niistä vain yhden.
Tämä määrite on Homo sociatus (sosiologicus), sosiaalinen ihminen. Siinä korostuu ihmisen luontainen tarve kuulua ryhmään ja ryhmiin sekä elää vuorovaikutussuhteissa. Viimeksi mainittu toteutuu etupäässä kielellisen kommunikoinnin välityksellä.
Tähän yhteyteen liitän kielenharrastajana erään pikkulöydökseni klassisen kreikan sanastosta. Oli mielenkiintoista todeta, että meillekin tuttu kreikan sana agora ei ole tarkoittanut vain sitä toria, jolla käydään kauppaa, vaan ihmisten tapaamista tietyllä aukiolla ja keskustelun mahdollisuutta. Taustana on verbi agoreuoo, joka tarkoittaa `keskustella´, `seurustella´. Torin funktio on ollut paljolti sama kuin kirkonmäellä oli Suomessa viime vuosisadalle asti. Ihmiset kokoontuivat kirkkoon, varsinkin sunnuntaisin, tietysti jumalanpalvelukseen, mutta välittömästi sen jälkeen ulkotilaan tapaamaan toisiaan ja seurustelemaan – oltiinhan tultu paikalle usein pitkien matkojen takaa. Sitten kävi samoin kuin kreikkalaisille agoroille: mäelle saapuivat kohta kauppiaat, ja kirkon lähelle rakennettiin kapakka!
Ihmisen sosiaalinen tarve ilmenee siten, että hän ei halua vain olla jotakin yksilönä, vaan kaipaa myös kokemusta yhteisöön kuulumisesta. Korostan tässä verbin kuulua johonkin merkitystä. Sen ytimessä on siis verbi `kuulla´. Ruotsin ja saksan kielessä sanotaan aivan vastaavasti `tillhöra´ ja `gehören´, siis kuulua johonkin. Seuraava päätelmä tuntuu luonnolliselta: yhteisöllisyyden perustana on ollut ammoisista ajoista kuulemissuhde. Erityisesti filosofiMartin Heidegger (1889-1976) on kiinnittänyt huomiota tähän asiaan. Samalla hän kritisoi nykykulttuuria visuaalisen materiaalin ylitarjonnasta, mikä tapahtuu kuulemissuhteen kustannuksella.
Jos Heidegger eläisi tänään, hän ei voisi olla huomaamatta, että myös korvin kuultava aines on tekniikan kehityksen myötä vahvistanut asemaansa. Valtaosaltaan se on kuitenkin jotakin muuta kuin vox humanaa, ihmisen ääntä toiselle ihmiselle. Ihmisestä on sen sijaan tehty lähinnä äänten kohde, niiden passiivinen vastaanottaja.
”Jos ihminen näkee jotakin epämiellyttävää tai tarpeetonta, hän voi sulkea silmänsä, mutta valitettavasti Jumala ei luonut hänelle korvaluomia” (Petri Lehikoinen).
Ohimennen kysyn: miksikähän television mainokset saadaan esittää vahvemmiksi äänitettyinä kuin varsinaiset ohjelmat? Sama koskee myös ns. ”tunnareita” eli tunnusmusiikkeja sekä välipätkinä tarjottuja ohjelmaesittelyjä. Siis: mitä tyhjänpäiväisempää asiaa, sitä kovempi on äänimelu!
Tarkastelen seuraavaksi musiikkia yhteisöllisyyden kantovoimana. Siinähän on kysymys sävelin ilmaistusta ja vastaanotetusta äänenkäytöstä. Erilaiset hälyt ja äänitehosteet jätän käsittelyni ulkopuolelle. Musiikin vaikutus on yhteisöllisyyden näkökulmasta arvioiden usein puhuttua sanaa vaikuttavampi.
Laulu välittää sekä sanat että sävelet yhteen lomitettuna kokonaisuutena. Äänen yhteisöllinen mahti fokusoituu yhteislaulamisessa. Esimerkiksi Luther – muun ohella myös hyvä muusikko – oivalsi tämän asian, ja siksi hän liitti seurakunnan yhteisen virren keskeiseksi osaksi jumalanpalvelusta. Konserteissa ja muissa musiikkitapahtumissa tavallisin asetelma on sellainen, että ”artistit” esiintyvät ja yleisö kuuntelee – ja ehkä reagoi kättentaputuksin. Myönnän avoimesti tulevani ärtyneeksi, kun esimerkiksi urheilumaaotteluissa yhteinen Maamme-laulu on ruvettu korvaamaan iskelmälliseen tyyliin esitetyllä yksilösoololla.
Tutkija Markku Hyyppä on tullut tunnetuksi lanseeraamallaan nimikkeelläsosiaalinen pääoma. Keskeisimmässä tutkimuksessaan hän päätyi seuraavaan merkittävään tulokseen: alueilla, joissa kulttuurinen vuorovaikutus on vilkasta ja joissa lauletaan yhdessä paljon, ihmiset voivat yleisesti paremmin ja elävät pitempään kuin muualla Suomessa. Hyyppä päätti erään esitelmänsä lauseeseen: ”Ellette saa muuta irti puheestani, niin muistakaa ainakin tämä: kannattaa liittyä kirkkokuoroon!”
Seuraavaksi puhun muutaman sanan siitä kevyen tyylin puheviestinnästä, josta usein käytetään englanninkielistä nimikettä ”small talk”. Olen nähnyt sen suomennoksena ilmaisun ”puhua niitä ja näitä”. Esitin tuosta keskustelutavasta kerran kriittisiä ajatuksia paikallislehden haastattelussa. Siitä kirjoitettiin pian kipakka vastine, jossa puolustettiin small talkia korostamalla sen merkitystä sosiaalisten suhteiden luojana ja vahvistajana. Kirjoittaja oli paljolti oikeassa. Minusta on kuitenkin surullista, jos jäädään keskinäisessä vuorovaikutuksessa pelkästään tarinoimaan päivänkohtaisista asioista, siitä, mitä itselle kuuluu ja mitä on tapahtunut lähipiirin elämänkuvioissa.
Ymmärtääkseni tuollaisen ”tsättäilyn” (Chat) vastapainona tulisi antaa tilaa myös sellaiselle tavoitteelliselle keskustelulle, jossa käsitellään yleisen tason asioita, kuten todellisuuden ymmärtäminen, ihmisen eksistenssikysymykset, kulttuurin ja politiikan nykytilan arviointi sekä globaalit aiheet. Itse olen nauttinut eniten niistä harvoista tuttavuussuhteista, joissa tapaaminen johtaa oikotietä itse asioihin, esim. siihen, mitä on viimeksi lukenut ja millaisia kysymyksiä pohtinut.
Vuorovaikutuksen sosiaalistavassa vaikutuksessa on otettava huomioon myös sen tuottaman kiinteyden eli koherenssin vahvuuden aste. Päättelen näin: mitä pinnallisempaa on vuorovaikutus, sitä heikompi on sen aikaan saama koherenssi kanssaihmisiin. Joskus vuorovaikutus voi johtaa kyseenalaiseen tunne-riippuvuuteen toisista tai pakonomaiseen yhteydenpitoon heidän kanssaan. Ihanteena pitäisi olla terve synteesi, jossa ihminen voi tyydyttää sosiaalisia tarpeitaan, mutta voi silti säilyttää yksilöllisen vapautensa.
Oman aiheeni kannalta on oleellista laajentaa sosiaalinen ulottuvuus lähisuhteista niihin yhteisöihin, joissa kannetaan huolta yhteisten asioiden nykytilasta ja tulevaisuudesta, niin paikallisella kuin valtakunnallisellakin tasolla – unohtamatta myöskään kansainvälisiä kysymyksiä.
III Kansan ääni (Vox populi) yhteiskunnallisissa asioissa
Vuosi sitten pitämässäni esitelmässä (Demokratian aate ja sen nykyinen tila) tällä foorumilla arvioin kriittisesti nykypäivän demokratian käytänteitä. Arvostelun kärki oli suunnattu erityisesti siihen poliittiseen järjestelmään, jota kutsutaan edustukselliseksi demokratiaksi. En enää kertaa silloin esittämiäni asioita, sillä tekstini on löydettävissä Verkkodemokratiaseuran sivuilta. Esitän nyt vain joitakin täydentäviä näkökohtia.
Joskus yksi naseva lause riittää saamaan liikkeelle kokonaisen ajatusvyöryn. Näin kävi muun muassa silloin, kun sieppasin nimimerkiltä `Piruparat´ seuraavan sarkasmin: ”Politiikassa pitää olla aina sen verran vauhtia, että kansa ei pysy perässä” (Iltasanomat 14.06.11). Siinäpä se. Mutta heti perään on syytä jatkaa tarkentavalla kysymyksellä: miksi kansa tippuu tai tiputetaan pois kyydistä ja se jätetään taapertamaan jälkijoukkona?
Politiikan edustusrakenne näyttäisi itsessään suosivan asetelmaa, jossa rivikansalaiset pidetään sopivan etäällä päättäjistä. Näin varmistetaan, ettei heidän äänensä pääse häiritsemään niitä prosesseja, joissa asioita käynnistetään, valmistellaan ja viedään vihdoin päätökseen. Vain vaalit muodostavat pakollisen poikkeuksen, jolloin ehdokkaiden on pakko lähestyä kansalaisia, koska kullakin on valta ilmaista kantansa omalla äänellään. Vaalikampanjoista on kuitenkin huikea matka politiikanteon arkeen, jossa edustusrakenne saa viettää nelivuotiskautensa pääasiassa omaa sisäistä elämäänsä.
Kansaa edustavat poliitikot hoitavat yhteytensä kansaan enimmäkseenretoriikan keinoin. Ne selitykset ja perustelut, joita eri puolueiden taholta jaellaan, ovat kuitenkin keskenään hämmentävän ristiriitaisia. Retoriikan sisältö näyttää olevan riippuvainen jo pelkästään siitä roolista, mikä edustajilla on – eli ollaanko sillä kertaa hallitusrintamassa vai oppositiossa. Puhumisen ylivalta paljastuu jo perusnimikkeestä `parlamentarismi´, joka merkitykseltään pohjautuu italiankieliseen sanaan `parlare´, puhua. Samasta juuresta on meille periytynyt myös tuttu sana `palaveri´.
Oman vieraannuttavan elementtinsä muodostaa politiikan inside-kieli. Rutinoituneet poliitikot leikkivät sen kanssa sujuvasti, mutta äänestäjäkunta ei sen spesiaalisanastoa
ymmärrä. Kuka tietää, mistä on kysymys, kun käytetään sellaisia ilmaisuja kuin `taitettu indeksi´, `kestävyysvaje´, `eurobondi´ tai vaikkapa `heliborkorko´?
Pidän huonona kehityksenä sitäkin, että poliittiset tehtävät kasautuvat vaaleissa valituille henkilöille. Esimerkiksi kansanedustajien ylimääräinen aika kuluu paljolti kunnanvaltuustojen ja talouselinten kokouksissa. Kansaa ei ehditä kuunnella, jos sitä jatkuvasti vain edustetaan.
Lainaamani Piruparat -lausahdus tarvitsee välttämättä tärkeän lisäyksen, jotta ymmärtäisimme sen suuren muutoksen, joka on parhaillaan tapahtumassa edustuksellisen demokratian ja kansan keskinäisessä suhteessa. Tiivistän sen väittämään, jonka mukaan kansa ei pelkästään kulje perässä, vaan on paljossa rientänyt vallitsevan parlamentarismin ohitse. Kansalaiset ovat aivan uudella tavalla ryhtyneet vuorovaikutukseen keskenään. Sähköinen viestintä on tehnyt tämän mahdolliseksi. Nuori sukupolvi on uuden kehityssuunnan kärkijoukkoa.